Pikniköimme lolikuplassamme yli 5 tuntia. Miittimme teema oli Novel Takemoton romaanin nuori lolita Momoko. Luimme katkelmia hänen ajatuksistaan, jotka ysäväni Caramea oli suomentanut kauniille korteille. Nämä osuivat arvalla minun osakseni:
(Minun kuvani ottanut lahjakas Rosemaria työssään.)"Jos en pukeutuisi nän oudolla tavalla, saisin ystäviä ja olisin suosittu poikien keskuudessa...on mitä ihmiset sanovat minulle, ja mitä enemmän he sitä hokevat, sitä enemmän se lietsoo intohimoani ja lujittaa päätöstäni olla lolita läpikotaisin."
"Joten ei vaatteeni eivät puhu minulle, mutta ne kertovat minulle asioita. Kun näen mekon, jonka todella haluan, se kuiskaa "Et ole valmis minulle. Tule takaisin, kun olet saanut lisää luonteenlujuutta, ja minä ootan sinua."
"Ja kun taas olin oma itseni, siis lolita, ihmiset ympärilläni kohisivat, kuin olisivat nähneet jonkun ihmeellisen, mytologisen olennon."
Matkalla kartanoon puistoon piknikillemme, saimme taas muutaman niitä tyypillisiä kommentteja, "nuo varmaan esiintyvät jossain, ei kyllä tämän täytyy olla joku näytelmä." Tai polttarit, tai naamisaiset...Se mikä on meille oman todellisimman itsemme ilmaisua, on muille aina välttämättä valheellinen rooli, oman varmasti suuremman tavallisuutemme peittämistä tekotekeytymällä erilaiseksi. Lolitan röyhlöisin ja pitsien reikäisyyden leikkiin on varmaan kietoutunut se todellinen minä, jonka ei tarvinnut kasvaa "todellisessa" maailmassa mukautuen muiden loputtomiin toiveisiin. Ei, se on minulle, meille se todellisempi minä, joka kasvoi itsestään kumpuavien omien syvimpien luovien toiveittensa keijutarhoissa. (Kuten huomaatte neiti Momoko on saanut minut runolliselle tuulelle.)
